Paluumatkalle Santhiabasta lahdimme puolenyon jalkeen torstain ja perjantain valisena yona. Saattojoukkoon kuuluivat Babacar, Siré, Souleymane, Doudou, pikku Babacar, Ali ja Sidibe. Olimme viettaneet paivan rennosti Baisseaussa uiden ja keitellen teeta ja illalla ehdimme viela nakemaan viimeisen Baifal-session. Oli sydantaraastavaa, kun Siré toisteli koko paivan "ala mene, ala lahde", ja Doudou, joka aina on kuin naantalin aurinko, ei hymyillyt lainkaan. Babacarin suusta kuului vahan valia "me olemme tiimi".
Kun kone laskeutui Lissaboniin aamu seitseman aikoihin, Veera jai kipeana lentokentalle lepailemaan ja mina ja Minttu kavimme keskustassa. Oli aika hulvatonta, kun vaistomaisesti puhuimme kaupoissa myyjille wolofia! Eika ollut aavistustakaan mika on portugaliksi edes kiitos. Tylsalta ja kolkolta naytti eurooppalainen kaupunki Afrikan jalkeen. Mielessa olivatkin vain Afrikan iloiset ihmiset ja kavimme ottamassa itsestamme passikuvan, jonka teippasimme korttiin ja lahetimme Santhiabaan. Tap Portugalin seuraava lento oli odotetusti myohassa, joten Amsterdamissa naimme kuinka Finnairin kone lipui viereltamme suuntana Suomi jattaen meidat puukenkamaahan. Onneksi paasimme viela samana iltana toisella lennolla kotiin Helsingin sankasta sumusta huolimatta.
Maija, bul fate Santhiaba, Santhiaba, bul fate Maija. Never ever.On vaikeaa viela ajatella projekteja, mita saimme siella aikaan, tai miten matka ehka vaikuttaa taiteelliseen tyoskentelyyn. Paallimmaisena mielessa on vain ikava takaisin ja tapahtumat ja kuvat vilisevat mielessa. On niin paljon asioita, joita kaipaa nyt jo. Ne kaikki sadat tervehdykset ja miten menee, mita uutta -kysymykset pitkin paivaa, mitka aluksi tuntuivat oudoilta. Tuntuu ihmeelliselta ajatella eroja ihmisten käyttäytymisessä. Kun letitin tukkani, laitoin helmet kaulaan tai ostin uuden paidan, ihmiset paivittelivat kuinka hienolta naytin ja miten hyvin osasin pukeutua. You look too nice. Kuinka kadulla vaan joku tuntematon pysaytti ja huikkasi jonkun kohteliaisuuden tai miten poliisi pysaytti auton ja lupasi minulle koko omaisuutensa ja palkkansa, jos suostuisin hanen vaimokseen. Ja miten tuntematon mies leveasti hymyillen vailla toista kenkaa viittoili tien toiselta puolelta, tarjosi kahvit ja kyseli kuulumiset aikansa kuluksi odotellessaan, etta suutari korjasi hanen euron sandaalinsa.
Babacar, Souleymane, Siré, Doudou, Nabou, Modu, Alioune, Mor, Sidibe, Ndiaga, Babacar Dieng, Mansour, Albert, Omar, Am, Aminta, Sokhna, Saara, Mariam, Souley, Maco, Adjuma, the cafeteria man, Minda (who makes tuna bread in the morning), Musa the baker, Tuuti, Mbayem, Mama, Papa, Abdu and all the other children... many names are missing here. Still I remember you all and from the bottom of my heart I want to thank you all for welcoming us since the very first day as we were part of your own family. As Babacar wished, I do think that you have given me lots of happiness and peace in my life. Thank you for giving me some time in your laugh :)
Ba ci kanam, inchallah!
